Minä 48 vuotias

8.3.1965 synnyin Karjaalla klo 23:45. Äitini synnytti minut ruotsinkielisellä alueella. Isäni oli jossakin rilluttelemassa. Siitä on nyt vierehtänyt 48 vuotta. Enään en asu Karjaalla vaan Keski-Suomessa. Isäni asustaa jossakin Härmässä ja äitini asuu Keski-Suomessa. Lapsuuteni oli ihan tavallista ja onnellista vaikka elinkin yhdenhuoltajan perheessä. Lapsuus meni nopeasti sekä nuoruus. Nyt huomaan olevani keski-ikäinen hieman tai enemmän pyöreä nainen. Tädiksi en itseäni kuitenkaan miellä. Sisälläni asuu tyttönen. Olen neljän lapsen äiti ja kahden lapsen mummo. Kummilapsia minulla on ..hetkinen kolme..neljä..viisi. Olikohan niitä viisi.Osa on jo aikuisia. Kun katson peiliin huomaan hiusteni harmaantuneen. Harmaat hiukset ovat siitä keljuja, että ne ovat paljon paksumpia kuin tavalliset hiukset. Olen aina värjännyt hiukseni punaisen sävyiseksi. Nyt minun pitää katsoa väripaketista sellainen, jossa lukee tarkoitettu voimaakkaasti harmaantuneille hiuksille. Lisäksi huomaan näköni huonontuneen. En tahdo nähdä pienellä kirjoitettua tekstiä. Kasvoihin on tullut ryppyjä ja jäsenet ovat jäykät heti herättyä. Koiran kanssa aamuinen kävelylenkki saa minut käyntiin. Kuukautiset tulevat viellä säännöllisesti. Odotan mielenkiinnolla vaihdevuosia, joista ei niin julkisesti puhuta. Kuumia aaltoja ja muita omituisia oireita. Joku on sanonut, että vaihdevuosissa olisi tehnyt mieli karjua ja heitellä tavaroita. Onkohan se vapautumisen aikaa kaikista estoista. Voi olla oma itsensä ja kaikki menee vaihdevuosien piikkiin.Nyt viimeistään on alettava elää terveellisesti ja ruvettava liikkumaan jos haluaa eläkkeellä nauttia kaikesta siitä mitä ei ehtinyt työssä ollessa tehdä. Työkaverini jäi nyt tammikuussa eläkkeelle. Ihailen häntä kuinka hyväkuntoinen hän on ja nuorekas. Hän on ajanut pyörällä töihin, harrastanut avantouintia ym.

Toisaalta tuntuu haikealta kun vuosia tulee lisää. Lapsenteko aika on mennyt ohitse. Enään en saa kokea olevani raskaana ja hoitaa pientä vauvaa. En kyllä oikeasti kaipaa yöheräilyjä ja pienen lapsen vahtimista. On ihanaa, kun lapseni ovat isoja. Voin lähteä kotoa muutamaksi tunniksi ilman, että minun pitää huolehtia muista . Voin olla hiihtämässä tai koiran kanssa lenkillä kun siltä tuntuu. Kotiäiti vuosiani kaipaan aina silloin tällöin. Meitä oli silloin useampi yksinhuoltaja äitin samassa pihapiirissä. Joimme kahvia ja mietimme maailman menoa. Lapset leikkivät siinä vieressä. Oli lasten synttäreitä ja tupperkutsuja. Mietimme mitä teemme sitten kun kodinhoitotuki loppuu. Mihin kouluun haemme ja minne sijoitumme työelämässä. Lähimmäisen rakkaus näkyi meissä. Tuimme ja kuuntelimme vuorotellen toistemme huolia. Jaoimme asiat. Nyt lapsemme ovat isoja ja me äidit olemme töissä. Yksin meistä taivaassa. Perhekuviomme ovat muuttuneet lasten kasvaessa ja on tullut uusia puolisoita ja miesystäviä. Elämä jatkuu...

Naisten päivä ja syntymäpäivä lähestyvät

Helmikuu on saatu päätökseen ja maaliskuun alkupuolta eletään. Minulla on syntymäpäivä viikon päästä. Maaliskuun 8 päivä täytän 48 vuotta. Silloin on naistenpäivä ja Suomessa lippu hulmuaa salossa. Mietin mitä olen kuluneena vuotena saanut aikaan. Ja pitäisikö saada jotakin aikaan. Voisiko olla, että rauhassa oleminen riittäisi. Viime keväänä näihin aikoihin taistelin kesälomastani. Meillä töissä loma kiertää kesä-, heinä - ja elokuu. Jos olet pitänyt loman kesäkuussa niin seuraavana vuonna se on  pidettävä heinäkuussa. Näin jokainen voi suunnitella elämänsä kun tietää vuosiksi eteenpäin miten lomat ovat. Minun kohdallani se ei ollutkaan niin itsestään selvyys, koska olen sijainen jo seitsemättä vuotta talossa. Parannusta työoloihini on tullut sen verran, että osastonhoitaja lupasi, että olisin kolmantena jonossa, jotka vakinaistetaan. Voisin saada vakipaikan tänä vuonna. Minulle tarjottiin päihdesairaanhoitajan paikkaa terveyskeskuksesta. Mietin asiaa tarkkaan ja päätin pysyä nykyisessä pestissäni. Vuorotyö sopii minulle, koska en ole aamuherääjä. Pari aamua viikossa menettelee mutta viitenä aamuna se olisi kärsimystä. Vuorotyöläisenä minulla oli mahdollisuus päästä katsomaan kun pieni ekaluokkalainen lapsenlapseni osallistui koulun hiihtokilpailuihin vanhempien ollessa töissä. Voin nauttia talven valoisasta ajasta käydessäni koiran kanssa lenkillä. Kun muu perhe on koulussa minulla on koti vain minua varten. Saan pieniä hetkiä olla yksin. Vuorotyöstä tienaa paremmin kuin päivätyöstä jne.

Koin myös menetyksiä tänä vuonna. Minulle tärkeä ihana työkaveri jäi eläkkeelle. Ehdimme kulkea yhteistä taivalta kuusi vuotta. Hän oli uskovainen ja hänelle lapset ja nuoret olivat sydämen asia. Sain jakaa hänen kanssaan työasioita ja omia henkilökohtaisia asioita. Monesti soittelimme vapaa aikana, koska töissä ei ollut aikaa puhua omia juttuja. Rohkaisimme ja jaoimme asioita mitkä painoivat mieltä. Pidämme edelleen yhteyttä mutta kaipaan sitä aikaa kun hän oli työkaverini. Olen myös vierestä seurannut kun toinen ystäväni sairastui anoreksiaan. Hän oli viime keväänä osastohoidossa. Tilanne parani ja hän pääsi kotia. Nyt paino on taas laskenut ja mielestäni hän tarvitsisi sairaala hoitoa. Suomessa aikuista ihmistä ei voi pakottaa hoitoon kovinkaan helposti. Tuntuu pahalta katsoa vieressä kun ei oikestaan voi tehdä mitään vaikka työkseni hoidan psykiatrisia sairauksia.

Tänä vuonna perheessäni tapahtuu muutoksia tai sanoisinko eteenpäin menoa. Pienimmäiseni leikkautti ihanat kiharansa lyhyiksi ja on puhkeamassa murrosikään. Tytöt alkavat jonkin verran kiinnostaa ja pukeutumiseen kiinnitetään enempi huomiota kuin ennen. Hän on siirtymässä yläkouluun syksyllä. Tuttu ja turvallinen lähiö koulu jää taakse. Vielä hän tulee äidin kainaloon ja haluaa, että yhdessä teemme asioita. Lukiolaiseni kirjoittaa muutaman viikon päästä ylioppilaaksi ja menee armeijaan heinäkuussa. Hänellä on jatko-opintoihin haku kevään aikana. Miesystäväni aloitti tammikuussa lähihoitaja opinnot. Teimme paljon sen eteen, että hän sai opiskelupaikan. Kun psykologiset esteet oli voitettu ja hän löysi itsestään sisäisen hoitajan alkoi tapahtua. Ensin kolmen kuukauden hoiva-alan kurssi. Vuosi töitä vanhainkodissa ja nyt kahden vuoden lähihoitajakoulu. Minulla on hyvät vanhuuden päivät kun koulutettu vanhustenhoitaja vieressä. Tyttäreni käy toista vuotta lähihoitajakoulua. Hän teki työharjoittelun Invalidiliiton palvelutalolla, jossa minä ja hänen isänsä olimme töissä. Tytöllä on muistikuvia kun on lapsena käynyt talolla. Hän sai kiitettävän arvosanan työharjoittelusta ja häntä kysyttiin jo sinne kesätöihin. Olen aika ylpeä hänestä. Vanhin lapseni on myös ahkeroinut talven savustaen lohia. Saa nähdä mitenkä käy kun kesä tulee. Malttaako poika pysyä pois sisävesialukselta, jossa on kokannut viimeiset kymmenen vuotta. Työ menee hänellä omien lasten edelle. Jospa hän jonakin päivänä heräisi huomaamaan mikä elämässä on tärkeintä. Miniänikin aloitti opinnot. Hän on etsinyt alaansa ja kokeillut kaikenlaista. Nyt syksyllä hän aloitti merkonomi opinnot aikuisopistossa. On rankkaa opiskella pienten lasten äitinä. Itselläni on samoja kokemuksia.

Olen vähentänyt viime vuosina hommia. Lopetin tukiperhetoiminnan ja asukastoiminnan. Tällä hetkellä en opiskele mitään. Viime vuodet olivat aika ruuhkaisat ja vapaa aikana oli jotakin velvotetta. Nyt on ihan hyvä näin,, että käyn töissä ja olen  läheisteni kanssa. Omalle levolle jää aikaa. Ulkoilua pidän tärkeänä. Käyn koiran kanssa kävelyllä ja hiihdän. Kesällä uin ja marjastan. Kun ikää tulee huomaan, että elpymiseen menee enemmän aikaa. Työni on psyykkisesti kuormittavaa. Jotta voisin olla hyvä hoitaja on kuunneltava itseään.

Mitenkä vietän syntymäpäiväni? Olen perjantaina aamuvuorossa. Minulla on viikonloppu vapaata. Voisin leipoa kakun ja pyytää läheiseni kahville. Serkkuni tulee Helsingistä käymään. En varmaankaan mitään sen kummempaa tee. Vaio tekisinkö sittenkin...se jää nähtäväksi.

Itsetunnon kohotusta

Olin saksanpaimenkoirani kanssa lenkillä pari viikkoa sitten. Oli viikonloppu aamu. Kävelimme talvisessa maisemassa lampea ympäri. Asuin alueellani on hyviä ulkoilu reittejä ja kaunista luontoa. Sen vuoksi olen asunut kohta melkein 40 vuotta samassa kaupungin osassa. Joku aina ihmettelee miten voin asua täällä. Eikö siellä ole semmoista ja semmoista. Joka paikassa missä on paljon kerrostaloja ja kaupungin vuokrataloja tapahtuu. Tappeluita ja riitoja on joka paikassa. Itse olen kokenut asuin alueeni turvalliseksi ja mukavaksi.

Saavuin koiran kanssa lasten leikkipuistoon, jossa oli hiihtolatu ja luistinrata vieretysten. Osuin sattumalta kahden isän, joilla oli 2-4 vuotiaat muksut mukana heidän keskusteluun. Toinen isä oli lapsen kanssa leikkipuistossa ja toinen isukki hiihti pienokaisen kanssa. Oli mukava katsoa isää, joka neuvoi lapselle kuinka pienessä alamäessä pitää kumartua ja laskea mäki alas. Lapsi teki kuten isä oli neuvonut ja suoriutui hienosti laskustaan. Lapsi ei ollut varmaankaan 3 vuotta vanhempi. Toinen isä joka oli puistossa huusi toiselle, että olette lähteneet hiihtämään. Hiihtäjä isä vastasi toiselle, että joo pitää harjoitella. Toinen isä kertoi miten oli ollut hetkeä aikaisemmin lapsen kanssa luistelemassa. Yhtään ei saanut pitää lapsesta kiinni ja lapsi oli luistellut 5 metriä kaatumatta. Hiihtäjä isä vastasi, että hienoa niin pitääkin. Eihän nyt kiinni pidäkään pitää jne.. isät kehuivat ja kannustivat lapsia. Keskustelu jatkui minun ja koiran jatkaessa matkaa. Mietin, että näistä lapsista kasvaa tasapainoisia ja terveitä aikuisia. He saavat isien ihailua ja kannustusta jo vauvasta saakka. Jos tämänkaltaisia vanhempia olisi enemmän niin lapset ja nuoret oireilisivat psyykkisesti vähemmän. Isät olivat nuoria ja urheilullisia. Heistä näkyi itsestään psyykkinen ja fyysinen tasapaino. Olisimpa yhtä paljon jaksanut kehua ja kannustaa omia lapsiani. Tottakai olen kehunut heitä ja ollut ylpeä heistä. Nyt nuorimmaisen ja viimeisen lapseni kohdalla olen ehkä eniten sitä tehnyt. Hän on 12 vuotta ja tietää olevansa ihana ja suloinen. Pastori terapeutti Seppo Jokinen on korostanut sitä kuinka tärkeää on sanoa lapselle, että hän on ihana ja suloinen. Aikuinen ei voi sanoa sitä liikaa lapselle. Lapsen itsetunto muodostuu siitä mitä vanhemmat ja muut hänestä ajattelevat ja sanovat. Jo pieni vauva seuraa äidin kasvojen ilmeitä onko äiti tosissaan ja rakastaako hän ja kelpaako vauva hänelle.

Myös me aikuiset tarvitsemme ihailua ja kannustamista. Huonoa itsetuntoa voi nostaa saamalla ympäristöstä positiivista palautetta. Joku viisas on sanonut, että tarvitaan 10 positiivista palautetta korjaamaan yhden negatiivisen palutteen vauriot. Siis aika monta. Me voisimme jokainen miettiä miten me voisimme kannustaa ja tukea toisiamme. Voisimmeko sanoa työkaverille tai perheen jäsenelle jotakin hyvää. Minun työpaikalla on tullut tavaksi, että raskaan työpäivän jälkeen joku saattaa sanoa, että kiitos tästä päivästä. Oli mukava olla kanssasi työvuorossa. Tämä tuntuu hyvältä ja nostaa työmotivaatiota. Masentunut ihminen ottaa herkemmin itseensä. Negatiivinen asia paisuu isoksi ja vie mielenrauhan. Hyvällä itsetunnolla ja terveellä psyykkeellä varustettu ihminen ei edes huomaa ja ajattele vastoin käymistä. Hän ottaa sen elämään kuuluvana sen enempää sitä jääden miettimään. Me suomalaiset asumme pohjoisen kylmässä ja pimeässä. Itse huomaan näin vuoden alussa olevani väsynyt ja asiat mättävät. Pitäisi laihduttaa ja reipastua. Aurinko on siitä kumma, että se vaikuttaa niin paljon ihmisen mielialaan. Kevään koittaessa ja kesän tullessa tulee aurinkokin esiin ja alkaa lämmittää sydämeen saakka. Koitetaan jaksaa siihen saakka ja valaa hyvää mieltä läheisiimme.

Uuden vuoden päivän mietteitä

Luin ystäväni blogia, jossa hän kertoi saaneensa eläkearvion. Minäkin intoonnuin ajatuksesta ja tilasin Kevalta oman eläkearvioni. Olen vasta 47 vuotta ja eläke ikäni on varmaan 65 vuotta, joten aikaa on vielä työllä kerryttää eläkettä. Tällä hetkellä saisin työeläkettä 500 euroa ja muutaman euron päälle. Turkissa sillä saattaisin pärjätä ihan hyvin jos nuukasti eläisin. Suomessa eläkeläisillä on tiukkaa.

Paras työkaverini jää eläkkeelle nyt tammikuun loppupuolella. Tuntuu haikealta tehdä hänen kanssaan viimeisiä yhteisiä työvuoroja. Meistä on kuuden vuoden aikana tullut läheiset. Olemme vaihtaneet ilot ja surut. Useimmiten vasta puhelimessa, koska töissä ei ole aikaa puhua muusta kuin työasioista. Niin se aika rientää. Palaan ajassa kuusi vuotta taaksepäin. Tulin silloin työharjoitteluun nykyiseen työpaikkaani. Tämä ihana ystävä-työkaverini oli silloin yhtäaikaa töissä. Hän otti minut avosylin vastaan. Siitä asti meillä on sujunut. Hän on vuosien aikana maininnut eläkkeelle jäämisestä. Silloin se tuntui kaukaiselta. Nyt huomaan miten pian  kuusi vuotta on mennyt. Itse kun ajattelen, että minun pitäisi jaksaa olla töissä 17 seuraavaa vuotta tuntuu aika pitkältä. Olen hieman kateellinen niille, jotka pääsevät nuorena eläkkeelle. Toisaalta tiedän, että rahallisesti heillä voi olla tiukkaa mutta he saavat aikaa, jota rahalla ei voi korvata. Ensimmäisen kerran on aikaa tehdä mitä itse haluaa ja suunnitella viimeiset vuotensa niin kuin haluaa elää. Kunhan vaan terveyttä riittää.

Ensimmäinen lapsenlapseni ihana Taika-tyttö kysyi minulta "mummo, milloin sinä pääset eläkkeelle?"  Hän jatkoi sanomalla, että" sitten me voimme viettää joulua yhdessä." Kysyin mitä tekisimme. Me laulaisimme joululauluja ja leikkisimme joululeikkejä. Hän olisi silloin ehkä 24 vuotta ja minä 65. Sanoin, että tulisitkohan sinä sitten enään mummolle jouluksi. Taika oli varma, että tulisi. Omilla aikuisilla lapsillani ei ole aikaa minulle. Suren sitä aina välillä. Nuorilla on omat menonsa ja niinhän se kuuluu ollakin. Meidän tulee antaa aikaa niille, jotka meidän kanssa haluavat olla. Siispä nyt nautin omista lapsen lapsistani, jotka rakastavat minua ja haluavat olla kanssani. Sekä miesystävästäni, joka haluaisi olla joka hetken kanssani. Koiraa unohtamatta.

Nostalgiaa

Tapasin tänään vanhan lapsuuden ystäväni. Hän on poikani kummitäti. Aloitimme päivän vierailemalla vanhassa koulussamme, jossa olimme yhdessä ala-asteella. Kouluun vierailu järjestyi hyvin, koska pojallani oli tänään joulumyyjäiset kyseisessä koulussa. Siitä on noin 35 vuotta kun itse kävin samaa koulua. Olin silloin 12 vuotias kuten poikani on nytten. Sitä ei huomaakaan miten nopeasti aika menee eteenpäin kun on omia lapsia. Koulua on remontoitu sen jälkeen. Koulun ovella muistelimme ystäväni kanssa missä olivat tyttöjen vessat ja missä kohdin vietimme välitunteja. Pojista emme silloin vielä paljoa ymmärtäneet. Mitä teimme ja mistä keskustelimme. Tunsimme olevamme jo melkein aikuisia ja järkeviä. Tuntui hullulta katsoa omaa pientä 12-vuotiastani. Lapsihan hän on vielä, eikä mikään aikuinen, vaikkakin järkevä. Ja uskallan väittää, että paljon järkevämpi kuin me 60-luvulla syntyneet. Silloin ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita. Koulussa piti sopia jos halusi illalla tavata tai kävellä soittamaan ovikelloa. Joimme coca colaa ja ostimme R-kioskilta irtokarkkeja. Ajelimme polkupyörillä läheiseen nuorisokahvilaan. Tänään oli jotenkin muistojen päivä. Onneksi olin ottanut laukkuuni digikameran mukaan. Miesystäväni otti meistä kahdesta lapsuusajan ystävyksestä valokuvia koulun pihassa ja sisällä. Harmi, ettei valokuvia ole ala-asteelta, jolloin tutustuimme. Niin, me taisimme tutustua juuri samaisen koulun pihassa jos oikein muistan. Siinä kohtasimme ja aloimme rupatella. Ensin välitunneilla ja myöhemmin koulupäivän päätyttyä kotipihassa.

Tänään koulussa oli myyjäiset. Luokat keräsivät myyntipöydillä rahaa luokkaretkeä varten. Olin leiponut piparkakkutalon poikani arpajaispalkinnoksi. Siitä on jo tullut perinne, koska olen jo yli 10 vuoden ajan leiponut piparitalon lasteni myyjäisiin. Koska olen synnyttänyt  neljä lasta, On monet koulun myyjäisetkin ehtinyt olla. Nyt perinne loppuisi, koska nuorimmaiseni menee ensi vuonna yläasteelle. Jos haluan voin jatkaa perinnettä vielä seuraavat kuusi vuotta leipomalla lastenlasteni myyntipöytään. He käyvät samaa koulua jota minä kävin aikoinaan ja heidän isänsä, täti ja sedät.

Vanhassa koulussamme pyörittyämme lähdimme kaupungille. Katselimme vaatteita ja koruja. Joitakin sovittelin. Kilojakin on tullut noista lapsuus ajan vuosista. Kellepä niitä ei olisi tullut. Keskustasta on paljon hävinnyt kauppoja siitä kun olimme teinejä. Anttila on vaihtanut paikkaansa. Sokos on pysynyt samalla paikalla. Tiimarit vielä ovat keskustassa, tosin hieman eri paikalla kuin silloin ennen. Sama bussinumero ajaa edelleen keskustan ja lähiön väliä. Poikkesimme myös kirjakaupassa. Hypistelimme keittokirjoja ja lasten satukirjoja. Osuipa sieltä käteen Hanhiemon satukirjakin ,joka meillä oli lapsena sekä Veljeni leijonamieli. Kuudennella luokalla taisin lukea Enid Blytonin Viisikko kirjoja ja Carolyn Keenen Neiti etsiviä. Kirjasto oli 2-3 km päässä. Muistan sen ihanan tunteen kun seisoin kirjastossa ja kuumeisesti etsin lukemattomia Viisikoita tai Neiti etsiviä. Ylä-asteella siirryin Agatha Cristien kirjoihin.

Aikamme kierreltyämme kaupungilla menimme Raxiin pitsalle. Aloitin porkkana keitolla ja salaatilla. Lapsuudessamme ei ollut pitserioita. Olin jo täysi ikäinen kun kävin ensimmäisen kerran pitsalla. Muistan, että äitini oli kuullut pizzoista ja niinpä mekin kotona aloimme tehdä niitä uuni pellillä itse. Myöskään hampurilaisketjuja ei ollut tullut kaupunkiimme. Meidän lapsuudessa kävimme grillikioskeilla ostamassa ranskalaisia perunoita, lihapiirakoita ja hampurilaisia. R-kioski näytteli suurta osaa irtokarkkilajitelmineen.

Muistan, että kävimme paljon uimahallissa uimassa ja kesällä järvessä. Luistelimme ja hengasimme pihalla ja välillä jonkun kotona. Teimme myös käsitöitä. Kokoonnuimme usein minun kotia puikkojen ja virkkuukoukkujen kanssa. Elämä oli oikeastaan aika huoletonta silloin kunnes pojat tulivat kuvioon. Sitten se päänvaiva vasta alkoi ja mielenrauha meni. Mut ei nyt pojista sen enempää.

Päivä oli mukava ystäväni kanssa. Kävimme kaupunki reissun päätteeksi meillä ja illalla vein ystäväni anoppilaan. Oli mukava nähdä hänen anoppia. Asuimme aikanaan samassa talossa ja olin heillä paljon kylässä. mietin, että pitäisi alkaa kirjoittelemaan lapsuusmuistoja ylös. Mitä kauemmin aikaa menee sen rakkaampia ystävistä ja muistoista tulee.

Uusia tuulia

Hyppäsin tänne Bloggeriin ilmaisesta blogi.fi sivustolta kirjoitettuani entisen täyteen. Tänne Bloggeriin mahtuu kuulema enemmän kirjoituksia kun entiseen. Alku huumassa avasin kaksi blogia ennen tätä kolmatta. Aikaisemmat blogini sisältävät matkustamista ja puutarhan hoitoa. Koin, että tietty aihepiiri rajoittaa minun luovaa ajattelu- ja kirjoittamisharrastustani. Sen vuoksi päätin avata vielä kolmannen johon voin vapaasti kirjoittaa sen hetkisistä asioista joita mieleni pulppuaa. Toki matkablogini on ajankohtainen lomaillessani ja kesällä mökki ja puutarhan hoito kuuluvat asiaan. Mutta eipä näistä sen enempää vaan aloitan kirjoittamisen nyt. Ihanaa...